Kolme viestii voinaspäi

Puoroin Lena

Ylen äijy sodamiesty ei tuldu voinalpäi kodih, Karjalah, da virutah Vellienkalmois Ven’an eri čuppulois. Heijän omahizile mustokse jiädih vaigu kirjazet frontalpäi da valdivolline, kaz’onnoil blankal kirjutettu viesti kuolendas. Kirjazet voinalpäi…Niidy vuotettih muamat, mučoit, sizäret, lapset. Vuotti niidy minungi buabo, Marfa Ivanovna Porojeva, kudai kaimai oman 29-vuodehizen ukon frontale vuvvennu 1941 da nikonzu enämbi ei nähnyh.

Meijän perehes on säilynyh ainavo kirjaine died’ois.

“Terveh teile! Terveh armahat muamo, Man’a da Van’a!

Tervehytty Vas’aspäi. Kirjazen enzimäzis rivilöis ilmoitan, ku olen hengis da tervehen. Emmo ole jo Suojärves, olemmo ajanuh Leningruadua ielleh. Ajoimmo junal. Voi olla, ku terväh pidäy mennä bojuh germuanialazien koirienke. Armahat muamo da Man’a, eläkkiä kui tahto. Toinah tulen kodih. Kirjutakkua puaksumbah, myöhäi rubiemmo kirjuttamah harvah, meil ei ole aigua, iče tiijättö. Kaikkie hyviä, minun armahat. Vas’a. 8.07.41”

Buabo sai vie erähän bumuagazen voinalpäi. Moizien kaz’onnoloin kirjazien tulendua varattih kaikin. Se oli pohoronku: “Teijän ukko, vahnin seržantu Porojev Vasilii Mihailovič bojus Sotsialistizen roindumuan puoles, voinupris’uagua noudajen da rohkevuttu ozuttajen oli ruanittu da kuoli 3. oraskuudu vuvvennu 1943. Oli pandu muah 25. 04. 1945.”

Jälles voinua tuli vie eräs viesti ukkoh näh: kirjaine sodajoukon piäliköspäi, kus sluužii died’oi.

“Porojev Vasilii Mihailovič kuoli 3.05.43 Velikije Luki -linnan lähäl Zel’ankino-kyläs. Sodajoukol se oli suuri kaimavo, ku dovariššu Porojev oli pravvakas da rohkei seržantu. Boju-urhotegolois da rohkevuos Vasilii Porojev oli palkittu Za bojevije zaslugi -medalil.”

Voinah näh nygöi on kirjutettu äijy kniigua, luajittu menetiijämi fil’mua. Sih näh myö tiijämmö, voibi sanuo, kaiken. Emmo myö nähnyh sidä, emmo nähnyh sen gor’ua da pahua. Hos i tuskuammo Mustopäivännu, 22. kezäkuudu, mustelemmo voinal kuadunuzii, hyvittelemmö veteruanoi da piemmö iluo Voiton Päivänny, painammo piädy vaikkaniolendanminuutan aigua kuolluzien kunnivokse, ga loppussah emmo voi ellendiä mittuine se on – voinu.

Yhtelläh, konzu suat lugie vahnannuol bumuagupalazel černiläl kirjutettuloi sanoi ristikanzas, omas died’ois, kudamua nikonzu et nähnyh, konzu näit oman sugunimen kirjazel, sit vaigu tovellizet kyynälet nostah silmih. Sit vaste ellendät, ku sehäi oli ei muga ammui, hos kirjazen työnändäs ongi mennyh jo 66 vuottu. Moizii hinnattomii kirjazii käis piettyy da lugiettuu ellendät, ku se hirvei voinu koski sinun perehtygi, vaikutti omahizien elaigah.
Minun died’oi, Vasilii Porojev, viruu Velleskalmas Pskovan alovehel, Zel’ankino-kyläs Velikie Luki -linnan lähäl. Mieleh tullah Vladimir Brendojevan Velleskalmal-runon sanat, kudamas himoittau muuttua sana “veikoi” “died’oikse”:

Ket teile kibiät surmuruanat kiärii,

Työ, saldattažet, virutto täs ket?

Oh, buitekui dai minä olen viäry,

Ku sinä, died’oi, kodih piässyh et.

Оставьте комментарий к этому материалу